Leijonakausi 2021-2022

Anni kytömäen puhe juhlassamme

julkistettu Annin luvalla

Kiitos Anni!

Hyvät ihmiset,

kiitos siitä, että nimesitte minut Vuoden Plikaksi!

Sanat ovat minulle tärkeitä. Pohdin sanojen alkuperää, sisältöä ja viestiä usein ja perusteellisesti. Kun kirjoitan, työ taukoaa monesti, kun jään miettimään, mikä tähän kohtaan olisi paras sana – joku ei ihan tavallinen vaan täsmällisempi tai kauniimpi. Lukiessa taas pysähdyn tämän tästä makustelemaan sanoja ja pähkäilen, miksi kirjoittaja on valinnut juuri tämän sanan. Sanat kuvaavat maailmaa mutta myös luovat todellisuutta: sanat vaikuttavat ajatuksiimme ja käsityksiimme. En esimerkiksi lapsena ymmärtänyt, mitä tarkoitetaan sanalla jokamiehenoikeudet. Onko todellakin niin, että vain miehet saavat käydä marjassa ja sienessä? Vasta paljon myöhemmin ymmärsin, että valitettavasti miestä on perinteisesti pidetty ihmisen synonyyminä. Tämä on esimerkki sanojen vallasta – ja yksi syy siihen, että olen sanoista kiinnostunut.

Kun kuulin, että olette nimenneet minut Vuoden Plikaksi, aloin heti kuulostella ja miettiä sitäkin. Siis ”plikkaa”. Se on reipas ja iloinen sana. Plikka kuulostaa aikaansaavalta ihmiseltä, joka vastoinkäymisten kohdalla kohauttaa olkiaan ja porskuttaa eteenpäin.

Täytyy tunnustaa, että en ole lainkaan sellainen ihminen. Välillä olen reipas ja iloinen, mutta seuraava päivä saattaakin sitten kulua palautumisessa. En kunnon plikan tapaan porskuta eteenpäin, vaan kun kohtaan vastoinkäymisiä, vatvon niitä pitkään ja hartaasti. Sen sijaan onnistumiset kuittaantuvat päivän tai muutaman tunnin tyytyväisyydellä.

Sen verran minussa on plikkaa, että saan kyllä asioita aikaan, itse asiassa kiihtyvälläkin tahdilla: esikoisromaaniani Kultarintaa kirjoitin 8 vuotta, toista romaaniani Kivitaskua kuusi vuotta, kolmatta romaaniani Margaritaa yhdessä katsannossa vain 3 vuotta – mutta jos otan huomioon kaiken suunnittelu- ja ajatustyön, jonka Margarita vaati, kirjoittamisprosessi kesti kyllä 22 vuotta.

Haikeana siis katselen mielikuvaani plikasta: ollapa joskus sellainen. Onneksi tunnustuksenne kannustaa minua kohti plikkuutta, ja tarkemmin ajatellen minulla on myös ominaisuuksia, jotka liitän plikkaan: olen aika nopea juoksemaan, teen mielelläni kieppejä rekkitangolla ja yritän pitää ajatukseni tuoreina.

Teillä on tänään juhlapäivä. Lämpimät onnitteluni Kyröttärille ja kiitos työstä, jota olette tähän mennessä tehneet!

Kun kirjoitin toista romaaniani Kivitaskua, selvittelin jonkin verran hyväntekeväisyyden historiaa Suomessa. 1800-luvun Suomessa keskeisimpiä hyväntekijöitä oli seurapiirikaunotar, keisarinnan hovineiti, Venäjän rikkaimman miehen leski ja suuren metallikombinaatin johtaja Aurora Karamzin.

Aurora Karamzin peri mieheltään kaivoksia, jotka sijaitsivat Uralvuoristossa. 1840-luvulla Karamzin matkusti Uralvuoristoon tutustumaan kaivoskaupunkiinsa, Nizhni Tagiliin. Työntekijöiden karut olot vavahduttivat häntä. Karamzin perusti kaivoskaupunkiin köyhäintalon, synnytyslaitoksen, kouluja ja lastenkoteja.

Suomessa hän jatkoi hyväntekeväisyystoimintaansa. Karamzin rahoitti naisten työpajoja, kouluja ja lastentarhoja ja perusti Diakonissalaitoksen, joka toimii Töölönlahden rantamilla vielä tänäkin päivänä. Sanotaan, että Aurora Karamzin tavallaan perusti Espoon ja Helsingin sosiaalitoimen – uralilaisen kaivoksen tuotoilla. Hän on kiistatta yksi hyväntekeväisyyden historian huomattavista ihmisistä.

Kun perehtyy historiaan, on kiintoisaa se, että hyväntekeväisyyden sijasta alun perin puhuttiin laupeudentyöstä. Se on sana, jossa huomio kiinnittyy hyväntekijään: hänen laupeuttaan kiitetään. Uudempi termi hyväntekeväisyys häivyttää tekijän ja keskittyy työn tulokseen, yhteiseen hyvään. Luultavasti kaikki, jotka lähtevät mukaan toimintaan paremman maailman puolesta, ovat tyytyväisiä tästä käsitemuutoksesta: hyvää työtä halutaan tehdä siksi, että se on tärkeää, ei siksi, että siitä saataisiin mainetta ja kunniaa.

Kansainvälisen järjestönne nimi LIONS tulee sanoista Liberty, Intelligence, Our Nations’ Safety. Suomeksi se on käännetty kehotukseksi: Luovuta Isänmaasi Onnellisempana Nouseville Sukupolville. Vaikka itse käytän patronyymin eli isänmaan sijaan mieluummin sanaa synnyinmaa tai kotimaa, hyväksyn isänmaan tässä kohtaa: tarvitaanhan I-kirjaimellekin jokin sopiva sana.

”Luovuta isänmaasi onnellisempana nouseville sukupolville” on ohje, joka sopii kaikkiin tilanteisiin ja kaikille yhteiseksi kehotukseksi. Luonnonystävänä ajattelen ohjeen niin, että se kantaa huolta jokaisesta elävästä olennosta. Maa pitää luovuttaa onnellisempana nouseville sukupolville, olivat ne sitten ihmisiä, törmäpääskyjä, kieloja, amiraaliperhosia, koivuhaperoita tai mitä tahansa muita kanssaeläjiämme maapallolla. On toimittava niin, että onnellisempia tulee kaikista, ei vain ihmisistä.

Mutta mitä onnellisuus tarkoittaa? Kun katselin päivityksiä Facebook-sivullanne, minusta tuntui että näin nimenomaan onnen avaimia. Hiljattain olette esimerkiksi toteuttaneet lastentapahtuman ja kesäpäivän ikäihmisille sekä lahjoittaneet videokameran kehitysvammaisten päivätoimintaan.

Maailmassa on valitettavan paljon ihmisiä, jotka eivät koskaan tule ajatelleeksikaan, että toisille voisi järjestää jotain, mikä kohottaa arjen yläpuolelle. Voitontavoittelu ja suoranainen ahneus ovat aiheuttaneet planeetallamme paljon inhimillisiä ja ekologisia kriisejä. Hyvän tekeminen muovaa todellisuutta ystävällisemmäksi. Omien isovanhempieni ja muiden ikääntyneiden sukulaisten kautta tiedän esimerkiksi sen, miten merkittävää on, kun raihnauden yksipuolistamiin päiviin saapuu iloisia ja tunnelmallisia tuulahduksia – arki muuttuu hetkeksi, mutta hyvä mieli kantaa paljon pitemmälle.

Kun huomioitte heitä, jotka eivät syystä tai toisesta pysty elämään ns. normaalia elämää, rakennatte yhteiskuntaa, joka on kestävä sisältä päin eikä vain pysy pystyssä ylhäältä tulevien määräysten voimin.

Oma polkuni on kulkenut metsien ja soiden kautta ympäristöjärjestöihin ja niistä sitten vapaaksi kirjailijaksi. Kirjailijana saan luoda loppuratkaisuja, jotka voisivat olla totta: tarinoiden päätöksiä, joissa vivahtaa toivo paremmasta. Kirjailijana voin keksiä henkilöhahmoja, jotka ovat hyvin toisenlaisia kuin minä itse – olen kirjoittanut esimerkiksi karhun, jokihelmisimpukan, sotilaan, kaukomailla viihtyvän toimittajan ja kotiapulaisen näkökulmasta.

Työskennellessäni alan ymmärtää kaikkia hahmojani ja samaistun heihin. Tavoitteeni on, että lukijakin pystyisi romaanieni avulla samaistumaan erilaisiin päähenkilöihin, sillä samaistumisen myötä ymmärrys erilaisuutta kohtaa kasvaa. Ja kuten Eino Leino kirjoitti ”Ei tuomitse se, ken ymmärtää”. Parhaimmillaan romaani saattaa ujuttautua osaksi todellisuutta ja tehdä ihmisistä lempeämpiä. Näin ainakin toivon.

Aurora Karamzin, Kyröttäret ja kirjailija ovat siis yhteisellä asialla, kukin omalla tavallaan: pyrimme toimimaan paremman tulevaisuuden puolesta. Jatketaan samaan malliin!